Moninainen maaseutu

Suomessa on miljoonia maaseutuja. Jokaisella aikuisikäisellä on jokin mielikuva maaseudusta. Siihen vaikuttavat omat kokemukset, ehkä muiltakin opitut asiat. Maaseutuja ei voi pusertaa yhteen muottiin.

Maaseutu voi jollekin olla ”pystymetsää ja laakeeta peltoo”, lietelannan lemua ja ajatusten ahtautta. Jopa pelottava ja luotaantyöntävä paikka.

Toiselle se on toukomullan lämpöä, suvituulta, kypsyvän ohravainion tuoksua iltakasteessa. Maaseutua ajatellessaan voi yhtä lailla tuntea kipua ja tuskaa kuin kaipuuta ja rauhaa.

Missä maaseutu alkaa ja kaupunki loppuu, on hankala määritellä. Toki sitä voidaan arvioida vaikkapa väestötiheyden tai asuntojen lukumäärän perusteella, mutta loppujen lopuksi ”kauneus on katsojan silmässä”.

Tunnettua partavertausta voisi käyttää myös maaseudun ja kaupungin rajan määrittelyyn. Jos nypit parrastasi haivenen kerrallaan, jossain vaiheessa sitä ei voi enää kutsua parraksi. Samoin maaseutu muuttuu jossakin vaiheessa kaupungiksi – ja päinvastoin.

Suuren muuton aikoihin 1960-luvulla maaseutua vietiin kaupunkeihin, vaikkapa huonekalujen muodossa. Rukki kerrostalokaksion nurkassa kertoi juurista ja monasti kaipuustakin.

Uusi maaseutu

Elämä maaseudulla on jatkuvasti tullut kaupunkimaisemmaksi. Maalla asuu monenlaisia ja hyvin eri tavoin ajattelevia ja toimivia ihmisiä. Osa heistä ei edes halua olla ”maalaisia” – miten tuon sanan itse kukin sitten ymmärtääkään.

Turhaa onkin kinastella siitä, mikä on maaseutua tai miten maaseudulla saa elää. Annetaan mahdollisuus niin kaupunkilaisille kuin maalaisille. Tilaa piisaa monenlaiselle toiminnalle. Toivottavasti yhä enemmän myös ajatusten avaruutta.

Maaseutuun yhdistetään usein takapajuisuus ja vanhoillisuus. Urbaani ympäristö taas nähdään dynaamisena, sykkivänä, liberaalina ja innovatiivisena. Kuitenkin kaikkia näitä piirteitä löytyy niin maalta kuin kaupungeista.

Me maalla asuvat olemme jo monipuolisesti kytkeytyneitä maailmaan ympärillämme, muuallakin kuin lähitienoilla. Vakavin vaje on tietoliikenneyhteyksissä. Joissain paikoissa ne ovat loistokunnossa, toisaalla tuskitellaan katkeilevien yhteyksien kanssa.

Vaikka valokuitua ei kannattanekaan vetää joka niemeen, notkoon ja saarelmaan, toimivat tietoverkot ovat elinehto sille, että maaseutu pysyy digitalisoituvassa maailmassa mukana. Pieniä toivon näkymiä on siitä, että parannusta yhteyksiin saadaan lähivuosina aikaan.

Jotkut näkevät yhteiskunnan päänupin – mikä ei tarkoita samaa kuin älykkyys – sijaitsevan kaupungeissa. Tätä ajattelutapaa jalostaen maaseutu muodostaa saman yhteiskunnan sydämen ja keuhkot. Täysipainoiseen elämään tarvitaan molempia.